Enimmäinen askel on aina se vaikein.
Kyllä tässä on nyt hormoonihirviötä koeteltu. Taisi olla täysin samana päivänä, kun viimeksi tänne kirjottelin, kun vuokraajani Mean äiti, otti minuun yhteyttä. Olin tarjonnut Deania Mealle jo syksyllä, ja olin aikeissa laittaa ponia julkiseen myyntiin nyt vuodenvaihteessa. Mea oli yrittänyt kotona puhua sponsorointi apua poniin, mutta olin saanut sellaisen kuvan (niinkuin Meakin) että pyysin ponista liian isoa hintaa. Mutta joulun ihmeitä tapahtuu! Mea sai maailman ihanimman ponin itselleen joululahjaksi, ja minä sain ponille varmasti parhaan mahdollisen kodin! Samalla koin ylpeyttä mun omasta pienestä vauvasta, että olin saanut siitä mallikelpoisen kansalaisen. Siitä kasvattajan nimittämästä "tappokoneesta" kuoriutui hyvin käyttäytyvä ja edistyvä nuori mies. Oon varma, että Mealla ja Deanilla on hieno tulevaisuus edessä!
Kun olimme puhelimessa sopineet myynnistä/ostosta, oli olo epätodellinen ja hämmentynyt. Lähdin pitämään tunteja sen jälkeen, ja eihän siitä meinannut tulla mitään, kun ajatukset pyöri vain Deanissa -ja ennen kaikkea tulevaisuudessa!! Se ensimmäinen askel, kohti sitä mun unelmaa, oli nyt otettu. Ihan aikuisten oikeesti. Se ei enää ollutkaan vaan ajatusleikkiä ja haaveilua.
Pakokauhu. APUA! Entäs jos tää askel onkin turha? Entäs jos mä en saavutakaan sitä mun unelmaa? Unelmahevosta? Entäs jos mä nyt myinkin mun varsin hyvän hevosen pois turhaan? Sen, jolla olisin ihan hyvin voinut loppukesästä mennä vaikka taas suoraan kisoihin?
Itkin monet itkut. (Mies "kehui" yks ilta, että se on yllättynyt että oon itkenyt vaan kerran kunnolla. Se katsoi mua sekunnin ja korjasi heti, että oot tainnu itkeä yksin enemmän. <3) Mutta nyt tämäkin on koettu. Suoraan sanottuna, mä en tiedä että olisiko musta tälläseen. Myymään hevosia eteenpäin.. toisaalta, se ei mikään mun unelma-ammatti oo koskaan ollutkaan. Jos tämä perhe ei olisi ponia ostanut, niin voi olla paljon mahdollista etten olisi pystynyt kenellekään tuntemattomalle sitä myymään. Kai mussa elää vielä kuitenkin se pieni tyttö, joka on lukenut liian monta Hevoshullua. Mulla on ollut aina se periaate, että kun otetaan eläin, niin se on sitten osa perhettä. Ja on perheessä koko elämänsä. Ehkä Dean oli meidän perheen vaihto-oppilas <3
Päivääkään en vaihtaisi pois. Ja päivääkään en kadu tämän ponin kanssa. Kiitos James Dean Foss <3