Heppatytön unelma

Mä voin heti myöntää, että oon ollu aina haaveilija ja unelmoija. Oikea arjen romantisoija. Lapsena ja teininä muistan miten ärsyttävää oli, kun iskä haaveili kaikesta. Varsinkin kun ne haaveet kosketti jollaintapaa mua ja hevosia. Ensinhän sitä aina innostu ihan hirveesti kun iskä oli mukana mun kanssa haaveilussa, mutta lopuksi alkoi äryttää kun huomasi että ne jäi sinne haaveilun tasolle. Nyt mä ymmärrän paremmin. Ehkä meiän isälläkin oli ihan liikaa niitä unelmia. Ja toisaalta, ehkä iskä unelmoikin siitä, että mä pystyisin toteuttamaan ne unelmat. Ei ne varmasti ollutkaan hänen(kin) unelmia samalla tavalla. Itsellä niitä unelmia ja haaveita tulee myös ainakin joka päivä uusia. Nään jatkuvasti päiväunia jostain, se voi olla ihan vaan haaveilua; jostain ruuasta, tai hevoselle uudesta loimesta, koiralle kivasta kaulapannasta, omasta reippaudesta ja terveydestä, lapsien kanssa leikkimisestä, miehen kanssa kahdenkeskisestä ajasta.. ihan mitä vaan. Ne haaveet ohjaa aika paljon myös mun päivää, sitä pyrkii toteuttamaan niitä jokapäiväisiäkin haaveita ja yksinkertaisesti olla vain onnellinen joka päivä. 

Mutta sitten on ne muutama unelma. Iso unelma. Ja luulen että aika monella heppatytöllä se on sama. Se unelma, mikä on istutettu meiän päähän jo lapsena, kun ollaan luettu Hevoshullua tai Villivarsaa. Lähes kaikissa sarjakuvissa ja novelleissa on tarina tytöstä tai pojasta, joka löytää Sen Oikean. Ja kyseessähän on siis hevonen. Tarinaa tietenkin mehustaa se, jos hevonen on jotenkin "viallinen": vikuri tai laiminlyöty tai jotain muuta vastaavaa. Löydettyään toisensa, tämä ihminen ja hevonen voittaa kaikki tiellensä tulleet esteet ja vielä mielellään isot kisatkin siihen päälle! Kaikki muut ihmiset ovat ihmeissään ja kateudesta  vihreitä.  

Itsellenihän, tielleni osui jo tämä vikuri ja hylätty poni, josta kasvattajakin ennusti ihmisten tappokonetta ja suositteli laittaa monttuun koko ponin. Meidän tarinahan on ollut Deanin kanssa oikein kiva ja tapahtumarikas. Meidän suhde on vuosien mittaan lujittunut ja kasvanut, enkä kadu hetkeäkään ponin kanssa. Se on opettanut mulle ratsastuksellisesti enemmän kuin kukaan muu hevonen tähän mennessä, ja oon ikuisesti sille kiitollinen siitä. Mutta Dean ei ole Se Oikea. Niin paljon kuin mä sitä rakastankin. Meillä ei vaan ole sellasta yhteyttä, mikä mulla  on erääseen TAMMAAN! -WHAAT?? Mulla, joka oon aina sanonu että en ikinä ostais tammaa!! Mistä ihmeestä se johtuu, että johonkin muodostuu se yhteys ja side heti, ensi silmäyksellä? Koska tää hevonen ei ole mun, niin mullehan tää tarina on tällä hetkellä sydäntä riistävä draama. Lisämaustetta tähän mun draamaan tuo myös mun hormoonit, jotka vahvistaa jokaisen tunteen, potenssiin sata! Tää on tällä hetkellä mun unelma, minkä eteen mä olen päättänyt tehdä töitä, että mä saavuttaisin sen. Surullista on, että mä joudun tekemään uhrauksia tän unelman eteen. Mutta se kai vaan kuuluu tähän elämään. Aina  ei voi saada kaikkea. Valitettavasti. 

Toivottakaa tsemppiä tähän matkaan! (Onneksi) se on pitkä.