Mulle KAIKKI! HETI! NYT!!
Hormoonihirviö täältä luolansa perältä kirjottelee taas. Aika on mennyt kyllä hirmusta vauhtia meidän loman jälkeen. Aivot alkaa täyttymään pelkillä vauva jutuilla. Kiitos hormoonien. Tekisi mieli vain käpertyä pesään ja nukkua kunnes synnytys koittaa. Valitettavasti se ei ole ihan mahdollista ja valitettavasti olen sairastanut myös juuri mahataudin, mistä toipuilen ja keräilen voimia edelleen.
Viimeyönä en saanut unta, ja selailin sängyssä facebookkia. Silmiini pisti erään naisen päivitys hevosryhmässä, jossa hän valitti raivoissaan asiakaspalvelun puutetta eräällä hevostallilla. Hän oli laittanut tallinomistajalle sähköpostia päivällä koskien lapsensa kesäleirille mahtumista. Ja samana iltana hän valitti julkisesti siitä kun viestiin ei oltu vielä vastattu! Kas kummaa, tämä oli saanut hevosalan työntekijöitä ja yrittäjiä takajaloilleen, ja osa oli ihan asiallisestikin yrittänyt naista valistaa hevosalan arjesta ja työnkuvista mistä tallinomistajat vastaa. Lisäksi naiselta kysyttiin, oliko hän soittanut tallinomistajalle. Ei ollut. *askaa asiakaspalvelua silti.
On mielestäni surullista, miten asiakkaat suhtautuvat hevoselämän arkeen ja hevosten hoitoon. Miten kaikki pitäisi saada aina HETI. Jopa se ratsastustaito. Valmiiksi pureskeltuna, niin ettei siihen tarvitse laittaa omaa aikaa eikä energiaa yhtään ylimääräistä. Vielä kun se tarjoillaan mahdollisimman kliinisessä ja esteettisesti kauniissa miljöössä, niin kaikki olisi täydellistä (?).
Nykyään aika moni ratsastuskoulu tarjoaakin asiakkaille sen mahdollisuuden, että voi nousta autosta suoraan hevosen selkään ja tunnin jälkeen jättää hevonen jollekin toiselle hoidettavaksi ja istua itse taas autoon. Tämä on puhuttanut hevosalan ihmisiä jo pidempään, ja aloin itsekin heräämään tähän asiaan vasta vähän aikaa sitten. Olin elänyt siinä lannan tuoksuisessa, vaaleanpunaisessa kuplassani pitkään, että kaikki hevosihmiset ovat yhtä hulluja kuin minäkin, joka keräili lapsena kadulta ratsupoliisin kakkaa taskuun muistoksi. Näin ei nyt nähtävästi olekaan, minkä todistaa myös tämä fasebuukissa mielipahaansa levittävän naisen reaktio vastaamattomaan sähköpostiin samana päivänä.
Nämä asiakkaat, kuten muutkin, ovat tietenkin tärkeitä hevostalouden kasvun kannalta, mutta mitä tapahtuu hevosmiestaidoille? Kuka ottaa vastuun hevosten hoidosta? Ne satunnaiset pikkutytöt ja pojat, joilla ei ole varaa mennä hevosen selkään tekemättä ensin tallilla töitä? En nyt siis väitä, että kaikki hevostenhoitajat ovat köyhiä ja kaikki varakkaat eivät hoitaisi hevosia milloinkaan tai pitäisivät hevosta ainoastaan urheiluvälineenä. Toisaalta hevoshullut ja villivarsat ovat olleet näitä tarinoita pullollaan.
Yksi hyvä tarina löytyy Netflixistä; Harry and Snowman. Siinä kerrotaan siitä intohimosta ja rakkaudesta hevosia kohtaan, mikä olisi ihanaa, kun se löytyisi meiltä kaikilta hevosten parissa olevilta! Kyseisessä dokumenttielokuvassa näytetään myös se, mitä kaikkea pystyy saavuttamaan vaikka lähtökohdat olisivatkin huonot jos vain on valmis rakastamaan ja tekemään paljon töitä hevosen vuoksi. Tämän teoksen kruunaa vielä se, miten selvästi hevosalan kehitys on havaittavissa vuosikymmenien saatossa!
Hevosala on kasvanut ja kehittynyt vuosien varrella. Ja mielestäni pääasiassa hyvään suuntaan. Tieto on lisääntynyt paljon ja se on helpommin saatavilla jokaiselle. Keskustelua käydään muuallakin kuin tallilla. Hevosten hyvinvoinnista ymmärretään enemmän ja niistä pidetään parempaa huolta. Meidän pitäisi muistaa myös ihmiset hevosten hyvinvoinnin takana. Ne ihmiset ovat kuitenkin sitä vähemmistöä ja tekevät arvokasta työtä lähes pelkästä rakkaudesta hevosia kohtaan.
Vaikka hevosharrastus maksaa asiakkaalle paljon, siitä ei jää palveluntarjoajalle kulujen jälkeen paljoakaan omaan taskuun, vaan menevät kädestä hevosen suuhun.
